Olen kirjoitellut pari viikkoa mesessä ( joo...kuulostaa aika teinimeiningiltä....) yhden ulkomaalaisen miehen kanssa ja huomasin äsken että odotin jännittyneenä koska hän tulee meseen. Ja siitä sitten rupesin miettimään ikiaikaista kysymystä mitä on rakkaus ja mistä sitä saa? Olisi ihanaa rakastaa jotakuta ja tietää että toinen rakastaa minua. Oikeasti en kauheasti tiedä tästä miehestä kauheasti eikä oikein sitä voi luottaa onko sekään mitä hän on kertonut totta. Itse kerron totuuden, en nyt mitään ihan henkilökohtaisia tai yhteystietoja koska mistä sitä koskaan tietää millanen ihminen on oikeesti ja missä oikeasti asuu.

  Mahdanko koskaan rakastaa oikeasti toista ihmistä? En koskaan oikeasti ole rakastanut ketään, en ole uskaltanut, mitä jos se toinen ei ookkaan vakavissaan ja sitten sattuu... Aina oon "pidätelly" tunteita kun en oo ollu yhtään varma toisesta.   Blaah, aika kliseistä mutta minkäs teet...

Jos vaan vois kurkistaa tulevaisuuteen ja nähdä onko sitä yksin ja tyytyä sitten siihen mitä näkeekään. Ei tarvitsisi toivoa ja yrittää ja tuskastella. Okei, oon loppu elämän yksin, kuolen neitsyenä.Elämä jatkuu, on sitä muutakin mielenkiintoista tekemistä mutta ei tarvitsisi enää vatkata samaa vanhaa paskaa.

Alkaa ottaa jo päähän kun menen koirani kanssa ulos pusikoista hyökkää naperolauma. Koirani joka on pienikokoinen ja hellyyttävä ruttuturpa tykkää kyllä jonkin aikaa olla halattavana mutta sitten rupeaa vinkumaan.Siinä vaiheessa jatkan matkaa mutta viimeaikoina on yksi saamarin napero ruvennut seuraamaan, ei usko vaikka sanon että jatketaan matkaa, ilmeisesti luulee sen tarkoittavan myös itseään. Yksi päivä napero seurasi alaovelle asti ja kun pysähdyin kaivamaan avaimia taskusta se kysyi että mikä on mun ovi!! Siinä vaiheessa tuli mieleen että onkohan nassikalla nyt ihan kaikki muumit laaksossa...

Seuraavan kerran kun se kersa seuraa niin sanon et juu tuu vaan kylään. Sitten pelataan vaikka monopolia,leikitään naamiaisia,katotaan pari kauhuleffaa, syötän sille kaikkea mahdollista mässyä sokerihumalaan asti ja lähetän kotiin kirjeen kanssa jossa seisoo:

Hyvä huoltaja.

Kannattaisi opettaa pikku nassikallenne ettei kannata kaikille tuntemattomille kertoa elämän tarinaansa/missä asuu/missä vara-avainta pidetään yms. Nassikka voi myös kysellä mikä on anus, HIV, c-hepatiitti ja dildo.

Kiitos ja hyviä painajaisia.

Ps.nassikan pikkupöksyjä ei enää löytynyt leikkituokion jälkeen, ei kai haittaa.

Oon pitkästä aikaa ajatellu taas miten kiva olis seurustella mutta hemmetti kaikki tuntuu olevan varattuja! katselin "sillä silmällä" erästä Miaa mutta se  asuukin tyttöystävän kanssa joten se siitä ainakin tällä erää...Töihin tuli uusi mies, tosi mukava eikä hassumman näköinenkään. Mutta tänään se huomas että mulla on tatuointeja ja esitteli mulle sen tatuonteja, yksi oli sen vaimon nimi tatuoituna sen nilkkaan, joten se siitäkin sitten... No kai sitä sitten joskus kenties löytää jonkun.... Vaikka tuntuu että olen sinkku hautaan saakka. Olen 28 ja vieläkin neitsyt, en sitä ole sanonut kenellekkään muulle kun mun parhaalle kaverille Villelle. Jotenkin rupeaa kuulostamaan joltakin huonon komedian kässäriltä, kohta 30v neitsyt. Ei se aiemmin ole "häirinnyt" eikä vieläkään, kunhan rupeaa pikkuhiljaa mietityttämään...

Enpä ookkaan tänne kirjoitellu aikoihin...Päänsisällä on ollu rauhaisaa eikä täällä ole tarvinnut täällä vinkua.Noh, taannoin kävi niin että hävitin reseptit, ilmeisesti asuntooni (joo, asuntooni...) ja en sitten jostain syystä saanut niitä uusittua, ajattelin että löydän ne enkä kehdannut niitä mennä uusimaan...Olen nyt ollut ilman lääkkeitä noin vuoden alusta ja nyt on aika levoton olo.Onneksi sain tällä viikolla vihdoin ja viimein uudet resptit ja tänään hain lääkkeet.Väsyttää, en ole saanut nukuttuakaan ja jos olenkin niin olen nähnyt ihan ihme levottomia unia.Kait se tästä taas kunhan lääkkeet taas alkaa vaikuttaa...

Kuva ei liity mitenkään mihinkään...Tai ehkä on samaa tunnelmaa kuin unissani, kummallista ja kauhua...

Varasin siis tänään lääkärin, vihdoinkin.Menin terveyskeskukseen ajoissa mutta sainkin kuulla että olen väärässä paikassa!  Minun kaupunginosan terveyskeskuspalvelut ovatkin siirtyneet uuteen taloon toiselle puolelle kaupunkia! Vähän vitutti kun ei voinu kertoi se ämmä aamulla puhelimessa sitä.Vaikka ne onkin siirtyneet jo keväällä niin eipä ole ollut asiaa sinne.Noh, menin sitten bussilla ja olin puoli tuntia myöhässä, mutta ei se mitään kun onneksi lääkäri tiesi että myöhästyn ja otti toisia potilaita siinä välissä.Sain vihdoin soperrettua asiani ja lääkäri soitti "mielisairaalaan" (en koskaan muista mikä se korrekti ilmailsu on hourulalle...) ja sopi niiden kanssa että menen huomenna sinne!Pääsen jopa sille rauhallisemmalle osastolle kun yleensä ensiksi mennään suljetulle ja siellä on jotenkin mekkalaa ja ihmisiä tulee ja menee eikä vessojakaan saa lukkoon.Viimeksi olin aika monta viikkoa sillä suljetulla ennen kuin vapautui paikka siltä toiselta.

Jos joku tätä nyt lukee niin tuntuu varmaan että nopeastipa mä pääsin sitten hoitoon mutta olen yrittänyt päästä jonkinsorttiseen hoitoon varmaan alkuvuodesta asti.Mutta nyt olo on niin mahdoton että on ihan pakko päästä jonnekkin...Soitin äidille (tuumin että paras soittaa heti kuin vetkuttaa sitä ja ahdistua siitäkin...) ja se sanoi että onko sinne nyt pakko mennä! No ei oo! Enkä mä sinne nyt ihan huvikseen menekkään! Sitten se ehdotti jos tulisin sinne...just, sinne korven keskelle mistä ei pääse minnekkään.Ei ees kauppaan tai kirjastoon ja jos pyytää kyytiä niin se on sit niiin vaikeeta viedä.Ymmärrän kyllä että töiden jälkeen väsyttää yms mutta pitäis senkin ymmärtää että ei oo kovin kiva siellä korvessa kököttää koko päivää yksinään odottaen että se tulee töistä.Ja sitten ne vielä tappelee isäpuolen kanssa aina jostain, tai isäpuoli mököttää eikä kukaan tiedä syytä...

Noh, huomenna menen siis hoitoon! Jotenkin jo hippusen helpotti kun tietää että pääsee sinne ja hermot saa ehkä lepoa ja ainakin lääkitystä...